Sana itserakkaus koetaan aina negatiivisena, mutta silti ihmisiä kannustetaan rakastamaan ja kunnioittamaan itseään. Kuinka moni meistä silti tuntee niin itseään kohtaan ja kuinka moni uskaltaa myöntää sen?
Minulla on koko elämäni ajan ollut hyvä itsetunto, toki aikuisiällä minäkin olen kokenut ne ”heikot hetkeni”, jolloin olen vähätellyt itseäni. Niitä hetkiä on kuitenkin ollut aika harvoin ja luulen sen olevan syynä siihen, miksi minua on melko vaikeaa loukata turhanpäiväisillä haukuilla.
Hyvästä itsetunnosta huolimatta en ole leuhka, enkä nosta itseäni toisten yläpuolelle. Tsemppaan aina myös toisia arvostamaan itseään ja voin rehellisesti sanoa ajattelevani niin, että jokainen ihminen on tärkeä.
Leuhkaksi minua on moitittu usein elämäni aikana, mutta uskon sen perustuneen hyvään ryhtiini ja siihen, etten aina katsele kunnolla ympärilleni. Olen aina ollut sellainen, että kuljen pisteestä A pisteeseen B ja sen takia en aina muun muassa huomaa kaikkia ihmisiä. Osaksi se on myös omaa suojakuortani, mutta leuhkuutta ei missään tapauksessa.
Miten itseään sitten oppii rakastamaan, jos itsetunto on nollissa? Siinähän se vaikea asia on ja sen ongelman kanssa kamppailevat miljoonat ihmiset. Itse ajattelen niin, että jokaisen pitäisi tutustua ja keskittyä itseensä kunnolla, löytää ensin edes yksi hyvä asia itsestään ja alkaa rakentamaan parempaa itsetuntoa sen pohjalta. Aivan sama, onko se hyvä asia fyysinen vai henkinen – molemmat puolet muodostavat juuri Sinut.
Sitten, kun alat itse pikku hiljaa tykkäämään itsestäsi, olemuksesi muuttuu positiivisemmaksi ja mitä sen jälkeen tapahtuu? Alat saamaan positiivista vastakaikua tapaamiltasi ihmisiltä ja ehkä jopa suoria kehujakin. Tuo kaikki taas vaikuttaa hyvällä tavalla itsetuntoosi, eli sieltä ne rakkaus sekä arvostus ovat kasvamassa omaa itseäsi kohtaan.
Kaikki tuollainen vie tietysti aikaa, mutta se on sen arvoista! Onhan aina tiedetty, ettet voi rakastaa muita ihmisiä, jos et rakasta itseäsi ja miten voisit odottaa jonkun toisen rakastavan sinua, jos et edes itse tee niin?
Pakko vielä kirjoittaa tämä seuraava juttu… Useat tuntuvat ajattelevan, että omista tai toisten hyvistä puolista puhuttaessa pitäisi aina vain korostaa niitä henkisiä ominaisuuksia. Mutta kyllähän sitä saa pitää itseään kauniina tai komeana, samoin kuin toisiakin. Ulkonäön ei tietenkään tule olla se tärkein asia, mutta toki silläkin on merkitystä. Itse tykkään siitä, miltä näytän about 90 prosenttia ajasta, sillä jokaisella meistä on taatusti myös niitä päiviä, jolloin olo ei ole niin superhehkeä. Samoin tykkään siitä, miltä kumppanini näyttää – enhän minä tuntenut häntä ihmisenä, kun tapasimme, mutta ihastuin hänen ulkonäköönsä heti ja siksi halusin tutustua häneen paremmin. Mikäli hänen luonteensa ei olisi sen jälkeen myös vedonnut minuun, meitä ei olisi. Lyhyesti sanottuna siis: ulkonäöllä on merkitystä, mutta pelkästään sillä ei pötkitä pitkälle.
Jasmin xxx
Sä oot ihan mielettömän upea! Toi sun hymy ja nyt onni loistaa susta, sen näkee sun silmistä! Tää kirjoitus myös hyvä ja rohkee nainen oot.
Kaikkee hyvää sulle ja miehelles, ootte oikein kaunis pari.
Kiitos ihana! Kyllähän se niin on, että hyvä olo näkyy aina myös ulospäin. Kaikkea hyvää sinullekin! 💋
xxx
Ei kaikki ihmiset käytä sellaista retoriikkaa, että rakastaisivat itseään. Se ei kuulu edes käsitteenä minun ajatusmaailmaani. Voin olla onnellinen, tyytyväinen suoritukseeni/itseeni jostain. En käytä aikaani, ajatuksiani itseni peilaamiseen. Keskitän ne yleensä automaattisesti johonkin ulkoiseen; asioihin, ihmisiin, tekemiseen you name it. Toiset tekevät tietysti toisin. Erilaisia ollaan.
Satoja vuosia sitten ei ollut kansan piirissä käsitystä yksilöstä. Oltiin osa kollektiivia. Yhteistä tajuntaa uskonnosta ja ihmisen paikasta kylässä, maailmassa.
Sitä on jotenkin nyt itsenikin vaikea käsittää
Individualismi sanaa ei varmaankaan ollut.
Silti rakastettiin lapsia, vanhempia, kumppaniakin. Jumalaa piti rakastaa. Itse oli syntinen.
Miten se mahtuu siihen käsitykseen, ettei ihminen voi rakastaa toisia jos ei rakasta itseään? Silti sitä tapahtuu. Itseensä rakastuminen, ja jopa puhutaan omien luonteenpiirteiden ja jäsentensä ihannoimisesta. Se on lähinnä viime vuosikymmenien keksintöä, jota mainosteollisuus myös on käyttänyt lahjakkaasti hyväkseen.
Puhtaasti biologiselta kannalta rakkaudesta puhutaan eräänlaisena leimautumisena ja lajin jatkamisen
edellytyksenä.
Sitten on tietysti narsismi. Sairaalloinen, ehkä tämän ajan sairaus. Rakastetetaan itseä niin että tuntuu! Siinä sitten toinen usein unohtuu 😊
Minusta vain on väärin viedä ihmiseltä ajatus, jos esim. itsetunto on matalla ja rakkaus itseä kohtaan on vaikeaa, niin ei voisi tuntea toista kohtaan rakkautta. Ihmisyys on paljon monimuotoisempaa. Toki jos velloo sairaalloisessa masennuksessa tms. niin voi se olla vaikeaa.
Tuo ajatuspätkä vain on saanut minut jo vuosia ajattelemaan syntyjä syviä 😗